Älä pelkää, sillä kaikella on tarkotus

Omaan lapsuutensa palaamista: barbeilla leikkimistä, legoja, kotileikkejä, pelejä, lastenleffoja ja ilmasta ruokaa. Ja siitä mä saan vielä rahaa! Oikeestaan tykkään mun työnkuvasta.
Ehin jo pelästyy, että vanha ruutupaitoja ja pipoja käyttävä räppi-skede-spede on kadonnu. Semmonen on kuitenkin taas alkanu kurkkii peilistä. Yllätin itteni myös riimittelemästä ja skedeilemästä. Tää mun sisäinen räppäryys ei vaan koskaan kuole!

Lähiaikoina oon mietiskelly taas vaihteeks vähän liikaa. Oon miettiny mun tulevaa opiskeluu, aikuistumista, itsenäistymistä, parisuhdetta ja työtä. Löysin kuitenki kaikkeen tähänki ratkasun. Opiskelu menee ihan fain, miks tarttis stressaa? Aikuisuus tulee mut tää ipanuus ei katoo siltikään. Itsenäistyminen - vitut! Hahah ei mun tartte olla yksin, mulla on ystäviä, perhe ja varsinkin Tomppa. Tottakai oon jo nyt oppinu ottamaan ittestäni ja muista vastuuta, mut ei tääkään oo mikään syy stressaa. Parisuhde kukoistaa ku hamppupelto hollannissa ja tulevaisuuski näyttää valosalta. Töitä saan varmasti, oonha reipas!
Vanhan Janitan asenteetki siis alkaa tulee pinnalle. Kyl kaikki menee hyvin niinku aina, antaa asioitten vaa rullata ilosesti painollaan. Ja vaik ois alamäkii, niin kaikella on tarkotuksensa. Ainaki nii mä luulen.

tuliks sust koskaan mitään?

vai ootko niinku muutkin aikuiset, eli väsynyt ja vittumainen Kai mä oon elämäni suuressa käännevaiheessa. Musta on oikeesti liiankin kovaa vauhtia tulossa täysikänen. Osaan tehä aikuistenjuttuja. Osaan ajaa autoo. Hommasin ittelleni opiskelun ohelle töitä. Osaan ottaa vastuuta asioistani ja osaan järjestää asiani suhteellisen fiksusti. Osaan nauttia arjen pikkujutuista ja kaikesta stressistä huolimatta oon tässä parin päivän sisällä oppinu luottamaan itteeni. Vaikka joskus oonki vähän höntti, oon silti ainakin omalla tavallani yllättävänki fiksu. Ja mä tosiaan luotan siihen, että vaikken enää pänttäiskään ihan romahtamistahdilla, pärjään silti maanantaisissa psykan yo-kirjotuksissa.

ps. oikeimman puoleisen kuvan paita on ostettu lastenosastolta. Ehkä se vois vähän balansoida tätä mun muka-aikuistumista.

pps. jääkarhut ei syö pingviineitä, koska pingviinit asuu eri puolella maapalloa (älkää tehkö sitä virhettä että sanotte jääkarhuja kasvissyöjiks kröhöm.....)

Jos sanot mitä sattuu, se sattuu mitä sanot

Muuttolinnut, sellaset isot parvet. Ne on tosi nättejä. Lehdet kellastuu, punertuu ja tippuu mut silti meijän takapihalla kukat kukkii. Aamusin auton ikkunoissa on jo sellasta utusta huurretta. Silti menin tänään hameessa kouluun. Huono päivä, mut silti fiilis on yllättävän epämasentunu. Kai mulla on joku taito.
Musiikkia. Ja mä oon tällähetkellä ainoo kahella jalalla kävelevä olento tässä kämpässä. Ahdistaa. Vihaan yksin olemista, tää ei sovi mulle yhtään. Kelle mä höpötän, mitä mä teen, mihin mä meen, miks oon näin levoton? Tää ei vaan toimi tälleen. Oon kateellinen ihmisille, jotka nauttii yksinolemisesta, hiljasuudesta ja rauhallisuudesta. Koska mä en nauti. No mutta.... ainaki tää on vaihteluu!

Peril ennen auringonlaskuu

Ladon kohdal röökii henkee, se on hassuu Vaikka aina toisinaan yritänki leikkii jotain yliurbaanii gangstaa, niin sisäisestihän oon silti täysjuntti. Tai ehkä on kaks eri minää, se räppiminä ja sit tää junttiminä. Yhtälailla tykkään molemmista, ja musta on rikkaus omistaa yhessä kehossa useampi minä. Joskus liian isoihin vaatteisiin pukeutuva, riimittelevä räppäri. Toisinaan taas yliampuvasti meikkaava pissaliisa. Sillontällön maailmaa paranteleva hipedihippi ja välillä taas nenäänsä kaivava, hevosenpaskan hajunen juntti. On periaatteellisesti aika siistii olla minä.

Näissä ylläolevissa kuvissa juntteus oli kylläkin lavastettua. Lähettiin kellokoskelle, tultiin, nähtiin, juostiin, voitettiin. Palkinnoks kelliksen patojuoksukisan hupisarjan voitosta sain sukat. Oon ylpee. Kannattaa olla juntti.